Koulukiusaamisesta #kutsumua



"Mistä sitä nyt aloittaisi? Lähden siitä liikkeelle, kun aloitin koulun. Kaikkihan kouluun haluaa, mutta mulle se oli vain tuskaa. Mua nimittäin kiusattiin. Ensimmäisen potkun selkään sain ekalla luokalla ja näkyviä mustelmia viidennellä. Sellaista yleistä haukkumista on aina, mutta näin jälkeenpäin mietittynä se kaikki satutti paljon enemmän henkisesti." -Lauran päiväkirja 13v.

#kutsumua - Se instagramissa kulkenut kamppanja koulukiusaamisesta. Se on saanut paljon hyvää kannustusta, mutta laittanut myös kiusaajat liikkellee. Tarkoitus on sanoa ei kiusaamiselle. Mun oma kokemus on koulukiusatun rooli, josta olen oppinut paljon, mutta se on jättänyt mulle syvät arvet. Nyt on luvassa aika rankkaa tekstiä ja todella henkilökohtaista juttua mun nuoruuden päiväkirjoilla höystettynä. 

Oon kertonut aikaisemmin olleeni pienenä kiltti ihminen ja muiden pompoteltavissa. Kavereita oli, mutten koskaan ollut mitenkään suosittu tai edes kulkenut isossa porukassa. Olen kulkenut siellä täällä ja ollut aina hännän huippu. Mulle pysty sanomaan mitä vain ja nielin kaiken pahan vain sisälleni.

Tiedättehän te sen, ku ala-asteella laitettiin toisille viestejä kesken tunnin? Toisten takin takuihin jne? Meillä ainakin laiteltiin niitä paljon ja sitä pystyisi sanomaan sellaiseksi "näkymättömäksi kiusaamikseksi". Tämän toki olen tajunnut vasta jälkeenpäin, kun luin tuossa jokunen aika sitten päiväkirjasta tällaisen viestin: "Pekka Pötkö, jolla oli lötkö. Aamulla söi kauraa, illalla lovetti Lauraa. Mutta millä? Pikku p*llu, kaksi milli on sen killi.. Buahahahhhhahaha." E&N -pojat. Mua ei ole koskaan haukuttu h*oraksi, koska sellaiselle ei ole ollut tarvetta. Oon aina ollut vaan läski harakka. 

Lihava, läski, lehmä, possu, munkki, ryhävalas, tonnikeiju.. Näillä on kutsuttu aina niin kauan kuin muistan. Esikoulusta asti olen ollut porukan isoin tyttö (tai olen aina niin luullut!) Tästä syystä olen aina inhonnut mun kehoa. Olen aina vältellyt peilejä, vihannut omaa kuvaa ja tehnyt kaikkeni, että olisin laihempi. Kokeillut kaikkea, etten koskaan lihoisi yli 58kilon. Mun täysin vääristynyt minäkuva on juurtunut mieleen jo pienestä saakka. Huono itsetunto on myös lähtöisin tuosta pompottelusta ja siitä, etten ole koskaan osannut olla oma itseni muiden kanssa. En ole tuntenut, mitä halua tai mihin haluan. Olen aina mennyt vain muiden perässä ja yrittänyt miellyttää muita. Mulla on kotona ollut kaikki hyvin, ei mitään alkoholisteja tai väkivaltaa, joten eikös sillon kaikki ole hyvin? Mutta harvemmin sitä katotaan ulkonäköä syvemmälle.

"Missä ilo elämästä, missä toivo paremmasta maailmasta? Ei sellaista ole. Mua ei enään haluta yrittää olla se Laura, josta pidetään ja tykätään. En jaksa. Miksi ei joku edes haluaisi auttaa minua? Auttaa rakkaudessa ja luottamuksessa. Auttaa elämässä." -Lauran päiväkirja -14v

Mun huono olo purkaantui kotona muille raivolla ja huudolla, mutta yksin ollessani vain itkin. Kävin koulussa aina kun jaksoin ja saatoin nukkuaa jopa 38h putkeen herätäkseni vain huomaamaan, etten jaksanut herätä huonoon päivään. Vastapainoksi saatoin valvoa monta vuorokautta syömättä yhtään mitään ja yksin ollessani ahmin itseni täyteen sipsiä, karkkia, pullaa.. Jopa pahimmillaan söin pelkkää sokeria. saadakseni mielihyvää. Mutten koskaan oksentanut.

"Pysähdyn hetkeksi ajattelemaan elämää, millaista olisi elää paremmin, 
katsella ympärille ja nähdä kasvosi. Silmäsi, joissa on vain tyhjä katse. Katse tyhjyyteen.
Olen se tyhjyys täynnä harhaa maailman vääryyksistä ja mielikuvia, joita ei enään ole.
Pistäydyn ajassa, jossa kaikki on toisin. 
Tuo hymy oli vain vääryyttä, harhakuvaa ajasta, jolloin en tiennyt totuutta.
En voi jatkaa eteenpäi. En palata ajassa taaksepäin.
Miksi jäädä tänne, kun voisin pysyä poissa ikuisuuden. Olla huoleton oma itseni. 
Miksi siis jäädä?" -Yksi runo päiväkirjassa 15v

Nuoresta alkaen mun mielialat ovat jakautuneet kahteen osaan: Näkyvään ja ei näkyvään. Mulla oli yläasteella kaksi persoonaa, josta toiselle sain kehitettyä kuoren: Muka määrätietoisen ja kapinallisen Lauran. Leikkasin irokeesin, värjäsin hiukseni pinkiksi, käytin niittikoruja ja en välittänyt tippaakaan muiden mielipiteistä mun ulkonäön suhteen. Kehitin vahvan suojan mun ympärille, ettei kukaan näkisi, kuinka huono olo mulla oli. Saatoin heittää pulpetin jos toisen seinään, liikunnassa uhkasin tappaa luokkakaverin ja pelkäsin erästä opettajaa, joka lähenteli. Vuodatin verta parantaakseni vointia. Hakkasin päätäni seinään. Välttelin ihmisiä. Inhosin elämää.

"Hei. Mietitte varmaan, miksi tein näin. En jaksanut. Kauanko olen tätä miettinyt? Siitä saakka, kun synnyin. Miksi minut edes synnytettiin ikinä, kun aina olen ollut epätoivottu ja häiriintynyt lapsi. Olihan mulla joskus mukavaa, mutta se ei riittänyt teille kellekkään. Minun olisi pitänyt muka muuttua kokonaan? Ainahan se ulkonäkö pettää. Ulkoa voi muuttua, mutta entäs se sisäinen? Ettehän te koskaan halunneet auttaa minua. Ai ette muka osanneet? AINA OSAA, JOS OIKEASTI HALUAA: Joka ilta toivoin, etten enään heräisikään. Saisin ikuisesti nukkua univelkoja pois, mitä on kertnyt pahan oloni takia. Osaan näyttää siltä, mitä en ole. Kiitos teille ihan v*tusti ja olkaa iloisia, kun en ole enään täällä." -Viesti muille, Laura 15v.

Kyllä, mun päiväkirjat on todella synkkiä ja surullista luettavaa. En halunnut elää, mietin monta sivua, kuinka päättäisin elämän ja kuinka kaikilla olisi parempi olo ilman minua. Ammattikoulussa mulla todettiin syvä masennus ja kävin monta kertaa viikossa terapiassa ja tästä tiesi vain Riku. En koskaan halunnut alkaa käyttään lääkkeistä, koska pelkään riippuvuuksia ja tunteiden turtumista. Mulla hävetti kertoa kaikista näistä asiasta muille ja siksi jatkoin pitkään "kaksoiselämää". 

Onneksi mun elämään on tullut ihmisiä, joihin olen pystynyt luottamaan niin paljon, että olen pystynyt heille kertomaan näistä asioista. Myös muutama rankempi pettyminen ystävyyksiin nuorempana on vaikuttanut mun suhtautumisesta ihmisiin ja siksi olen todella huonosti lähestyttävä ihminen. Ilman terapiaa en varmasti olisi selvinnyt näistä ajoista ja saanut kasattua mun nuoruuden tekoja ja ajatuksia kasaan, tästä olen kiitollinen. Tänä aikana opin itsestäni paljon ja sain elämään jotain pilkettä: Ehkä se muuttuisi joskus vielä hyväksi.

Tämä kummallinen läski harakka on nykyisin vahva ja enemmän Laura kuin koskaan ennen. Mulla ei pelota olla eri mieltä ihmisten kanssa tai olla kertomatta omia kokemuksia. En vihaa itseäni ja oman painoni kanssa olen sujut, koska ihmiskeho muuttuu iän myötä. Rakastan liikuntaa, nautin hyvästä ruuasta ja taistelen unen kanssa. Mulla on ihania ihmisiä ympärillä ja olen luotettava ystävä monelle tyypille. Mua ei pelota herätä aamuisin tyhjään päivään, vaan mulla on ihana työpaikka ja tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin. Jaksan panostaa omaan itseeni enemmän kuin ennen, laittaa meikkiä tai valita kauniit vaatteet, koska voin tehdä niin! Koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu, mutta jokaisesta hetkestä voi nauttia ja tehdä ikimuistoisen hyvän :)


Kaiken tuon lisäksi on yksi aihe, josta mua on kiusattu ihan tähän päivään saakka ja tullaan varmasti kiusaamaan edelleen: Mulla on lukihäiriö ja varmasti sen näkee näistä teksteistä. Opin puhumaan n.neljä vuotiaana ja opin sanomaan L, R ja S kirjaimet esikoulussa. Kuljin monen monta vuotta erityisopettajan luona lukemassa lukulaitteella tylsiä lauseita ja olen kuullut satoja, ellen tuhansia kertoja, kuinka surkea olen lukemaan ääneen. Sain paniikkikohtauksen ammattikoulun opinnäytetyön esittelyssä, koska eteen tuli liian vaikea sana luettavaksi. Luulisiko tuon jälkeen ihmisen haluavan lukea kenenkään kuullen tai edes opettaa omaa lasta lukemaan?

Ei, en todellakaan uskalla lukea ääneen, mutta pystyn siihen. Ennen en halunnut kenenkään kuulevan änkytystäni jännityksen tullen, mutta mitä väliä sillä on, jos en saa luettua tekstiä yhtä nopeasti kuin muut? Kaikesta huonosta palautteesta huolimatta rakastan lukemista. Rakastan sitä, kun saan syventyä toiseen ulottovuuteen tai itse kirjoittaa ja saada ääneni kuuluviin jollain tavalla. Kirjoittamalla olen aina saanut purettua huolia ja kuljen kynän kanssa kaikkialle tallentaen muistoja mieleeni. Teininä kirjoitin todella synkkiä runoja, mutta ne ovat omalla tavallaan auttaneet jaksamaan. En varmasti olisi koskaan päässyt yli lukihäiriöisen leimasta, jos en olisi alkanut kirjoittamaan. Opin asioita parhaiten itse tekemällä ja siksi olen varmasti oppinut myös uuden kielen: viittomakielen. Osaan keskustella kuuron ihmisen kanssa ja kommunikoida kuurosokean kanssa.

Jokainen oppii asioita eri tavalla ja mulle paras lukihäiriön lievittäjä on ollut tämä blogi. Täällä olen saanut kirjoitella sellaisista asioita, joista ei muiden kanssa jutella ääneen. Treenaaminen, ruoka, vaatteet, laukut, elämä ja siitä oppiminen. Tuskin olisin koskaan sanonut mitään näistä asioista ääneen, ellen kirjoittaisi siitä tänne.

Vuosi sitten en olisi pystynyt muuttamaan mitään kiusaajien asioita hyväksi. Vuosien aikana olen aina takonut mieleen, että olen nuiden sanojen kaltainen ihminen, mutta todellisuudessa olen paljon vahvempi kuin sanat, joita olen kantanut taakkana koko elämäni.

Nuoret: Älkää antako sanoille tai teoille valtaa, koska olette paljon enemmän kuin niiden merkitys. Olette paljon enemmän: Olette paljon arvokkaampia kuin yksikään sana. Olet arvokas juuri omana itsenäsi.

Mun murheet voi kuulostaa jonku mielestä pieniltä ja sitä se voi olla. Mulla ei selkävikaa lukuunottamatta ole fyysisesti mitään sairautta, mutta henkiseltä puolelta olen haavoittunut. Mulle tämän asian läpikäyminen on suuri juttu ja tulen työstämään omaa oloani tämän kanssa vielä monta vuotta. Jos nyt näkisin tuon nuoren minän, kertoisin, kuinka nykyisin osaan nauttia päivistä ja nuoruuden haasteista selviää ajallaan. Haluaisin myös kiittää siitä, mitä olen oppinut tuolloin ja voisin halata itseäni, että saan vielä elää tätä elämää.

Kiitos ja kuittaus, elän hetkessä ja just nyt kaikki on hyvin. :) Kiusaaminen jättää haavoja, joten sanotaan kaikki yhdessä EI kiusaamiselle.

Unelmien laukku


Oon koko ikäni ollut laukkufriikki, vaikka olen pystynyt hillitsemään ostelua viime aikoina. Ennen saatoin omistaa 30 arkilaukkua ja 20 iltalaukkua, vaikka kävin juhlimassa kerran kuussa - aina saman laukun kanssa!

Nykyisin olen saanut jätettyä kaappiin vain ne, mitä olen käyttänyt. Arkisin tykkään käyttää reppua helppouden nimissä, mutta viikonloppuisin nappaan aina jonku isomman laukun mukaan ja tietty juhliin pienemmän. Ennen kokoelma oli täynnä mustaa, mutta olen hankkinut sinne myös väriä.

Tällä viikolla tein ison sijoituksen laukkujen suhteen, koska mulla on aina käynyt loppujen lopuksi niiden kanssa ihan sureka tuuri. AINA, kun olen käyttänyt jotain laukkua paljon, se on hajonnut mun käsiin. Esimerkiksi ammattikoulussa käytin ihanaa Pieces -merkkistä tekonahkaista laukkua ja kulutin siitä pohjan puhki. Juuri alkuviikosta katselin mun laukkuja ja totesin jokaisessa olevan jotain vikaa: Jos käyttäisin niitä vähänkään enemmän niin kaikki hajoais käsiin.

Tästä aiheesta jatkan myöhemmin, mutta kaipailin mun kaappiin kunnollista laukkua. Laukku, joka on ajaton, kestää vuosia ja on oikeaa nahkaa. Ja ei missään tapauksessa musta, kuten mulla on tapana ostaa... Mietinnän jälkeen päädyin mun 2011 vuoden ihastukseen, jonka viimein kotiutin itselleni <3

Kauan pohdikselin DKNY:n (mun toinen heikkous) laukkujen kanssa, mutta päädyin Michael Kors Hamilton LG NS Tote -nahkalaukkuun.


Pari päivää mietiskelin, olisko Hamilton EW Satchel, eli se pienempi malli ollut parempi, mutta mahtuupahan tavaraa mukaan! Laukku on oikea tilaihme, tänäänkin siellä kulki hupparit ja meikit ja kaikki, eikä se painanut edes liikaa! :)

Nahkalaukuissa on se hyvä puoli, että ne oikeastaan paranee vain käytössä ja se tietynlainen jäykkyys katoaa. Hih, seuraavan laukun visio on jo mielessä, mutta mun palkka ei ihan riitä joka kuukausi tällaisten ostamiseen, tai edes kahden... Tällä on hyvä aloittaa kasvattamaan mun aitojen laukkujen kokoelmaa, jonka keräämiseen mulla on koko elämä aikaa. :)

Syyskuu: 100 kaunista päivää


Tein sen viimein! Olen haaveillut ripsipidennyksistä jo pienen ikuisuuden ja nyt viimein koitti aika kokeilla näitä. Viikonloppuna oli helppo herätä aamulla ja näyttää ihmiseltä ilman mitään panostusta, voisin vaikka tottua tähän.

Katson itseäni jatkuvasti peilistä ja ihmettelen, kukas tuo kaunokainen on? Kyllä, itsetunto koki hyvän kolahduksen ja olen hirmuisen iloinen siitä. Ennen niin kamala on muuttunut kauniimmaksi, tai oikeastaan puhuttakoon siitä, että olen enemmän sujut itseni kanssa, koska tunnen oloni niin hyväksi. Kokonaan tämä ei toki vain ripsistä johdu, koska unelma itsestä -valmennuksessa ollaan viime viikolla puhuttu peilikuvasta ja sen vaikutuksesta mieleen. Hyvää on tehnyt ja tulee mun ajattelu varmasti vielä muuttumaan. Tämän viikon aihe on todella lähellä mun elämäntilannetta ja aiheena sopii mulle paremmin kuin koskaan ennen: Uskalla mennä pois turvalliselta alueelta. Tästä aiheesta kirjoittelinkin viimeksi ja nyt siihen perehdytään vielä syvemmin :)

En ole laittanut pitkään aikaan 2014haastetta itselleni täällä blogissa. Elokuussa palasin ja tutustuin taas omaan arkeen täällä kaupungissa ja syyskuu on alkanut valmennuksella. Kuiten tänään luin eräästä blogista sen, että tätä 2014 vuotta on jäljellä 100 päivää. 


Syyskuussa haluan olla kaunis jokaisena päivänä ja olla tyytyväinen saavutuksiin. Haluan antaa itselleni aikaa nukkua ja syödä 100 päivää hyvin. Sata kuulostaa suurelta luvulta, mutta todellisuudessa se on lyhyt aika elämässä. Kun voin muuttaa mun elämän suuntaa kauniimmaksi niin ulkoisesti kuin sisäisesti nuiden päivien aikana, pystyn mihin vain. 

Mulla on 100 hyvää päivää nukkua, 100 mahdollisuutta olla itselleen kaunis, 100 tilaisuutta rakastaa lähimmäisiä ja olla hyvä ystävä. Mulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä ikinä uskallan toteuttaa seuraavan 100 päivän aikana!! Ja näin aion tehdä :)