L: Tj 7

00:35


Ennen intin alkamista oltiin koko kesäkuu kiinassa, sain opiskelupaikan ja aloin etsimään asuntoa. Sitä ennen oltiin hellustettu Rikun kanssa yli 3 vuotta, lokakuussa 4 vuotta. Ennen inttiä olin ihan varma, että tämä on ihan helppoa ja iisiä. Saisin vuoden olla ihan rauhassa ja elää omaa elämää. Ja niinhän se meni: Yksin asuminen koettu ja siihen ei ole enää ikinä palaamista :)

Inttilesken elämä loppuu ihan kohta. Onhan tässä odotettukkin kohta 362 päivää, että se tulee sieltä pois. Olen koko vuoden kirjoittanut juttua "inttileskeydestä", mutten ole koskaan saanut julkaistua sitä. En tiedä, miksi. Millaiset tunnelmat mulla on ollu koko vuoden? No, aika vaihtelevat.


Oon aina nauranu niille, jotka itkee sitä, että poikaystävä lähtee inttiin jne. Kirjoitinki mussukkapäivänä tänne blogiin: "Mussukan pussukka. Semmosella päivällä käytiin tänään Rikun tykönä. Mulla ei ole kyllä kerenny tulla viikossa hirveä ikävä tuon asunnon takia, mutta oli kiva käydä tutustumassa siihen ympäristöön ja nähdä Rikun suht viihtyvän. Seki viihtyvyys on asenteesta kiinni, myös kotiväellä :) 

Viime viikolla naureskelin facebookin joka toiselle itkupotkuinttileski- päivitykselle. Hei, son vaan intti, eikä se kestä vuotta pidempään! Vuosi sinne tänne parisuhteessa, ei se maata kaada. Kyllä sieltä aina lomille pääsee :) " Ja niinhän se on vuodessa monet kerrat päässyt lomille. Ja iltavapaille melkein joka päivä. 

Alussahan nautin suuresti omasta rauhasta! Sain keskittyä yksin asumiseen, koiran kanssa olemiseen ja uuteen kaupunkiin sain tutustua ihan rauhassa :) Ensimmäiset puoli vuotta meni aika helposti ja voin sanoa, että varmasti Rikun iltavapailla oli suuri merkitys siihen, ettei tarvinu paljoa itkeä ikävää, kerta samassa kaupungissa ollaan oltu koko aika!


Viikonloppuisin tuntu olevan aina niin hirveä kiire. Jossain välissä mulla alko niin tympimään se joka paikassa juokseminen, että jäin aina mielummin kotia kun olisin matkustanut auton kyydissa 200km.  Ja joka sunnuntai on semmosta säätämistä, ettei mitään järkeä. Meneekö bussilla, vienkö sen, kuka hakee, kuka tuo... ARGH. Jotenki alko vaan ajattelemaan, ettei tästä tuu oikeasti yhtikäs mitään. Missä se ihana "yhteinen aika" on? Piti vaan muistaa, että Rikulla on myös kavereita, joita se halus nähä ja hyvä vaan, koska se on varmasti auttanut jaksamaan intin harmaassa arjessa.

Se on sellainen tunne, mitä kukaan muu ei saanu täytettyä kun Riku: iltaisin ja ennen nukkumista se yksinäisyys, mikä valtas mun mielen ihan totaalisesti jossain vaiheessa. Varsinki silloin, ku puolen vuoden miehet palas kotia ja ite tiesin, että Riku on vielä sen toisen puolikkaan pois. Sillon ei oikeasti auttanut mikään.

Huomasin myös, että oli vaikeampi puhua toiselle. Jotenki sitä vaan ajatteli, että kyllä se huomaa, jos joku painaa mieltä, niinkuin ennen. Rikulle riittää pelkkä oleminen, mulle pitää olla myös sanoja ja tekoja. Olen kait vähän hellyyden kipeä? Kait sitä ihminen kummiskin vuodessa muuttuu sen verran, että piti alkaa tekemään muutoksia omaan käyttäytymiseen ja nyt vihdoin ollaan taas samalla aaltopituudella. Intti muuttaa kumpaakin, oli se sitten hyvällä tai pahalla, mutta muistakaa, ei se elämää kaada.

Ja joo, alko se totaalisesti kyllästyttämän jossain vaiheessa, kun saat pestä toisen likasia vaatteita ja taas se lähtee pois. Alussa siihen tottu, mutta ei enään pelkästään riittänyt viikonloppu ja pienet arjen näkemiset. Loppuakohden sitä on vaan laskenut, että koska se toinen tulee lopullisesti takaisin ja nyt siihen on enää viikko. Toisaalta kun miettii, mihin se aika oikein juoksee?!?



Alussa paljon sanottiin mulle, ettei leireiltä tai muualta paljoa soitella.. No eipä ole ollu päivääkään, etten olis Rikuun saanut yhteyttä jossain määrin. Se riippuu ihan mitä hommia tekee ja nuilla kuskeilla ei nyt hirveästi tekemistä ole missään leireillä. Juuri tänään sain Rikulta viestin, että son laihtunu 6kg ja kasvanu 1cm vuoden aikana. Jotain positiivista :D

Odotan ehdottomasti eniten sitä, kun se ainainen intistä puhuminen loppuu! Ymmärrän kyllä, ettei toisella ole ollut muuta elämää kuin salaattiin pukeutuminen ja poikien kanssa p*skan jauhaminen, mutta on se kiva saada muutakin vaihtelua arkeen. Tai oikeastaan odotan vielä enemmän sitä, että päästään vihdoin ja viimein asettumaan saman katon alle ja joka ilta saan herran mun viereen nukkumaan :) Opettavainen kokemushan tämä on ollut. Sillain sopivasti osaa olla toisesta riippuvainen, mutta silti osaa antaa toiselle tilaa omiin menoihin jatkossakin :) 

Ei tästä voi oikein kertoa muutakaan. Tämä pitää kokea itse. Oli se sitten puolivuotta tai vuosi, son kaikilla niin erilaista. Että sellaisia ajatuksia intistä. Ihanaa aluksi, mutta silti niin p*askaa koko homma. Nyt son koettu! Ja kiitos vielä Tiinalle, joka on jaksanu olla mun seurana ja tukena koko vuoden! :)

Käy myös lukemassa

0 Kommenttia

Seuraa Facebookissa

Bloggerin lukijat