Kamppailu itsetunnon kanssa

01:57


Sanotaanko näin, että elämä on aika arvaamatonta. Viime viikolla jaksoin vielä hymyillä, mutta tänään olen vain haahuillut. Kuinka sitä ihminen ja ihmisen muuttuu, kuinka sitä itse alkaa arvostamaan eri asioita ihan lyhyessäkin ajassa. Puhun nyt terveydestä. Äidin huominen (alle 12h päästä) oleva leikkaus helpottaa oloa, mutta samalla niin kauhistuttaa. Se, että mulla itsellä on selkä yhtä huonossa kunnossa, vaikuttaa tähän mielialaan kummasti.

Ja en tosiaankaan halua alle 50-vuotiaana joutua kävelemään tunnottomilla jaloilla ja menemään leikkaukseen. Olla liikkumaton vasten omaa tahtoa.

Se johtaakin siihen, että tein suursiivouksen meän taloon viime viikolla..


Asia, mikä sai mut pois tolaltaan, on mun kamala menneisyys. Semmosia muistoja, joita on haudottu ja mietitty liian kauan. Säilötty ja jätetty hautumaan tähän päivään saakka. Mulla on ollu oikeastaan ihan kiva lapsuus ja nuoruus, mutta henkisesti olen ollut täysin päinvastainen, mitä olen antanut ymmärtää. Iloinen ihminen ajatteli vaan huonoja asioita. Perjantaina kuitenkin koin jotain ihan äärettömän valaisevaa. Löysin suursiivouksen ohella mun vanhan arkun, jossa oli mun teinivuosien kirjeet, kuvat, päiväkirjat, CD:t, posliinit.. Muistot. Muistot siitä ajasta, kun mulla ei ollut itsetuntoa eikä itseluottamusta.

Valaistus tuli siltä osalta, että miksi olen säilönyt yli viisi vuotta sitten olleita huonoja muistoja laatikkoon? Miksen ole nakannut niitä menemään ja survonut menneisyyteen? Miksen ollut repinyt valokuvia? Koska en ole ollut valmis kohtaamaan sitä. Se, että olen joskus voinut kokea niin kamalaa oloa ja tuskaa, kauhistuttaa nykyistä Lauraa ihan äärettömän paljon. Kuinka ihminen on voinut ajatella asioita niin päiväkirjassaan, tuntea ittensä niin huonoksi ja miten oon voinut olla niin pompoteltavissa? Se, että vain nuiden 90-luvun alusta olevien levyjen näkeminen herätti niin paljon ahdistusta, että rysähdin lattialle täysin.

Se, kuinka ajattelen elämästä ja nimenomaan MUN elämästä, on ihan äärettömän erilainen kuin aikoinaan. Se, että osaan arvostaa itseäni juuri sellaisena kuin olen, en vihaa itseäni mun vioista huolimatta. Vaikka olen monet kerrat valittanut olevani liian suuri, ruma, kauhea jne, en silti koe niin huonoa itsetuntoa, ettenkö tekisi asian eteen jotain. Yleisestikkin koen itsetunnon kohentuneen vuosien aikana huimasti!

Tiedän ja tiedostan, että elämässä pitää olla esteitä, joita ylitettään ja saavutetaan parempaa. En osaa arvostaa nykyisin huonoa itsentuntoa kenelläkään. Kauniskin ihminen voi muuttua rumaksi, jos oma itsensä arvostaminen on huono. Itsensä haukkuminen tai mollaaminen, jos se menee yli ymmärryksen. Itseä pitää osata arvostaa edes vähän, olla kiitollinen siitä, mitä on saanut, kokenut, omistaa... Toinen juttu on se, että myös toisen ihmisen arvostaminen on tärkeää. Olen ollut ennen hirmusen kateellinen kaikille ihmisille, mutta kateudessa ei ole mitään iloa kellekkään. Onneksi osaan nykyisin olla monellakin tasolla iloinen toisten puolesta. Toisen menestys koulussa, elämässä, salilla, miksi pitäisi olla kateellinen niin loppujen lopuksi pinnallisista asioita? Kateus toisen hyvästä itsetunnosta taas pitäisi olla motivaatio siihen, että oma pitää saada samalle tasolle!

Ehkä se menee pikkusen jo "suomalaisen tavan mukaan" olla kerskuilematta omalla saavutuksella ja olla vaan hiljainen hissukka muiden mukana. En puhu semmoisesta ylimenevästä huomio hehkuttamisesta, vaan ihan tavallisesta asian kertomisesta. Ennen olen aina kulkenut omaa reittiä pukeutumisessa jne, mutta olen ollut niin massa muussa ajattelussa, enkä ole koskaan uskaltanut olla oma itseni. Sanoa omaa mielipidettä tai mitään muuta ääneen. Miksen saisi olla nyt tyytyväinen, että olen pudottanut kohta -20kiloa pois ja sain koulusta stipendin? Aikasemmin olisin hävennyt niitä, mutta en nyt. Rikukin monesti sanoo, että vähättelen omia saavutuksia ja nyt olen huomannut, mitä sillä on tarkoitettu.

Pointti tässä koko jutussa on se, että loppujen lopuksi ulkoisilla tekijöillä ei ole niin väliä, kunhan sisäinen olemus on kunnossa. En nyt tiiä, onko jutulla päätä tai häntää, mutta toisin sanoen mun ajatukset on aikalailla sekaisin tästä tulevasta muutoksesta kotona ja asian sisäistämiseen menee oma hetki. 


Se, etten nykyisin kuitenkaan jaksa innostua muiden hyvistä saavutuksista tai ihanasta laukusta ei tarkoita sitä, etteikö mua kiinnostais. Elämässä on kuitenkin hetkiä, jolloin tajuaa elämässä olevan paljon tärkeämpiäkin asioita. Juuri nyt en toivo tai jaksa yhtikäs mitään, kunhan saadaan äiti kotiin <3

Nyt mun on aika sanoa hyvästi tuolle menneelle, en halua kokea huonoa oloa enään typeristä asioista, vaan hyväsyn sen osana kasvua ja kehitystä. Nyt on muistot heitetty kaarella roskalavalle ja huonoimmatkin ajatukset päiväkirjan kautta poltettu nuotiossa. Mun elämässä alkaa uusi sivu. Ei niin pinnallinen, oman paremman itsetunnon tutkiskelulla ja vahvalla kasvamisella höystettynä. Oman itsensä hyväksyminen juuri tällaisena ja toivottavasti muutkin osaisivat arvostaa enemmän sitä ympäröivää olemusta, eikä aina vain itseään. (perhe, kaverit jne) Eikä menneisyyden huonot asiat saa pilaa mitään. Meni asiat sitten kuin hyvin tai huonosti.

Nyt on terapiat terapioitu, painu kukkaan vanha minä ja muistot!

Käy myös lukemassa

2 Kommenttia

  1. Haha ihana tuo oikeanpuolimmainen viiminen kuva, kukahan sen on ottanu? ;) Ja mie ainaki tykkään susta just sellasena ku oot bff. <3

    VastaaPoista

Seuraa Facebookissa

Bloggerin lukijat