Aamulla kello 6.46

00:16


Toisinaan elämä on niin tavallista, kun kello herättää aamulla 6.46.

Mun elämään ei kuullu muuta kuin miettimistä, hätää, arviointia, soittamista ja vielä vähän murehtimista. Ehkä siinä sivussa tulee muutama nielty kyynel, kun et ihan bussissa viitsi päästää tunteita hereille. Olen kuin vyöryvä kivi joen pohjassa.

Ulkona sataa lunta ja pitäisi olla talvi. Tykkään yleensä talvesta ja sen tunnelmasta, mutta on niin pimeää. Mun olo on yhtä samaa oloa tuon ilman kanssa, paskaa sataa ja jalat jäätyy. Yleensä olen innoissaan siitä, että lumi tuo valoa ja iloa, mutta tämä vuosi on kyllä ollut ihan muuta.

Olen raivostunut itselleni siitä, kuinka itsekäs osaan joskus olla. Osaan valittaa siitä, että olo on ihan torstaissa. Mulle se päivä on pahempi kuin maanantai, keho on jo väsynyt ja mieli huutaa lepoa. Kun lähiomainen on tajuttomana teholla vailla tietoa tulevasta, ajattelin vihdoin olla hyödyksi laittamalla yhden piikin kehoon lisää, jos sillä rokotteella pystyy ehkäisemään tautien levittämistä sairaalle ihmiselle. Huoli on kova, mutta teen täältä kauempaa sen, mitä jaksan.

Tunnen oloni juuri nyt täällä asunnossa niin tavattoman yksinäiseksi. Kädet on puutuneet ja toinen on levossa todella turvonnut. En voi puristaa edes tee kupposta. Ei auta ku painua toivomaan parempaa huomista ja jättää omat murheet vähemmälle, niillä ei ole nyt merkitystä. (Vuokraemäntäki oli soittanut ja ilmoittanut laittavansa ehkä tän asunnon myyntiin.. Kiitos tiedosta, ihan ku ei olis muuta miettimistä.)

Käy myös lukemassa

2 Kommenttia

Seuraa Facebookissa

Bloggerin lukijat